Pelimaailma

Paraikaa keksitään ja kehitellään uudenlaisia ja mahtavempia pelejä. Ihan kun niitä ei olisi jo tarpeeksi. Toinen toistaan hienompia, mutta silti havitellaan vieläkin parempia grafiikoita ja stategioita. Toisaalta, miksipä ei, kun ympäri maailmaa löytyy miljoonia mahdollisia pelaajia?

Olen kerran ollut pahasti koukussa yhteen peliin. Muistan kun Call of Duty, Modern Warfare 3 (lyhyesti sanottuna MW3) tuli kauppoihin, hyllyt tyhjenivät ja peliä hehkutettiin joka suunnasta. Päätin itsekin kokeilla, vaikka en ollut koskaan pahemmin sotapelejä pelannut tai ollut edes niistä kiinnostunut, ja kävin 2viikkoa pelin julkaisemisen jälkeen ostamassa itselleni myös yhden kappaleen.

Aluksi peli oli pelkkä vitsi, pelattiin kavereiden kanssa kaksintaisteluita, mutta ammuskeltiin vain ikkunoita rikki ja siellä täällä talojen kulmilla pyöriviä kanoja. Se oli hauskaa. Ensimmäisen kerran kun hyppäsin onlineen, muiden pelaajien keskelle, mielenkiintoni heräsi.

Pelasin peliä muutamia kuukausia aktiivisesti. Muistan ne pitkät, tuskalliset koulupäivät, kun odotin että pääsen kotiin pelaamaan. Kaverit pyysivät kahville, sisko shoppailemaan ja äiti syömään - vastaus oli aina: En ehdi nyt.

Olin tosissaan niin koukussa, että saatoin pelata päivässä yli 6tuntia putkeen, jolloin ulos lähdettyäni tunsin olevani edelleenkin pelimaailmassa ja näin vihollisten vaanivan minua talojen kulmilla, olin koko ajan varuillani.

Peli-into hiipui pikkuhiljaa ja aikaa jäi muuhunkin. Ehkä pelasin liikaa lyhyen ajan sisään ja siksi innostus laantui. Yksi hyvä puoli siinä ainakin oli. Opin pelisanastoa ja näin ymmärrän nykyään kun miehet puhuvat peleistä keskenään ja pääsen näin myös sisään keskusteluun...;)

Pelit ovat valehtelematta upea keksintö, ne opettaa ja antaa yksinäisille ja epäsosiaalisille mahdollisuuden toimia joukkueena. Silloin niistä on haittaa, jos niiden annetaan hallita normaalia elämää.