Mielenvikainen maailma

Raha, mitä se edes on? Kellään ei tunnu olevan nykyään enää rahaa. Raha käsitetään digitaalisina numeroina, ja siitä tapellaan. Sinun piti palauttaa minulle rahaa 2numeroa enemmän, kuin palautit. Numerot siirtyvät tililtä toiselle, mutta konkreettista rahaa ei nähdä missään. Pankit käsittelevät numerosarjoja, eivät seteleitä tai kolikoita. Tavallaan ahdistava ajatus.

Ahneus maan perii, sanon minä. Sodat, useimmat henkilöiden väliset riidat, kaikki johtuu nykyään vaan ahneudesta. Ei osata olla tyytyväisiä siihen mitä omistaa, vaan ruoho tuntuu aina olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Onnellisuuteen on monia polkuja, raha ei tuo oikeaa rakkautta, onnea tai ystävyyttä. Tietysti raha on apukeino hyvinvointiin, ja tämän kautta tietynlaiseen onnellisuuteen, mutta todelliseen onnellisuuteen tarvittavia ystäviä tai rakkautta ei voi ostaa. Ne ansaitaan luonteella ja luottamuksella.

Ne, jotka omistavat paljon materiaa, rahaa tai muuta omaisuutta, voisivat mielestäni pitää sen omana tietonaan. Tai edes tuttavapiirin sisäisenä asiana. Yrittävätkö he tosissaan saada pahennettua ihmisten jo valmiiksi katkeraa luonnetta, kateellisuutta ja ahneutta? Miksi. No niin, tosiaan. Moni tahtoo olla ystävä tai elämänkumppani henkilön kanssa, jolla on tarjota kaikki maan ja taivaan väliltä. Siis materiaali. Luottamus onkin sitten taas eri asia, ja mietitään; onko se oikeaa ystävyyttä? Toisaalta, ehkä rikkaat haluavat tulla ryöstetyksi ja sen kautta voittaa itselleen korvauksia - enemmän omaisuutta :-) Henkisellä hyvinvoinnilla ei siis taida olla niinkään suurta merkitystä.

Auttakaa valitsemaan kiitoskorttikuva

En itse osaa päättää, päivän pohdiskelu riittää aiheuttamaan tarpeeksi päänvaivaa...

Pelimaailma

Paraikaa keksitään ja kehitellään uudenlaisia ja mahtavempia pelejä. Ihan kun niitä ei olisi jo tarpeeksi. Toinen toistaan hienompia, mutta silti havitellaan vieläkin parempia grafiikoita ja stategioita. Toisaalta, miksipä ei, kun ympäri maailmaa löytyy miljoonia mahdollisia pelaajia?

Olen kerran ollut pahasti koukussa yhteen peliin. Muistan kun Call of Duty, Modern Warfare 3 (lyhyesti sanottuna MW3) tuli kauppoihin, hyllyt tyhjenivät ja peliä hehkutettiin joka suunnasta. Päätin itsekin kokeilla, vaikka en ollut koskaan pahemmin sotapelejä pelannut tai ollut edes niistä kiinnostunut, ja kävin 2viikkoa pelin julkaisemisen jälkeen ostamassa itselleni myös yhden kappaleen.

Aluksi peli oli pelkkä vitsi, pelattiin kavereiden kanssa kaksintaisteluita, mutta ammuskeltiin vain ikkunoita rikki ja siellä täällä talojen kulmilla pyöriviä kanoja. Se oli hauskaa. Ensimmäisen kerran kun hyppäsin onlineen, muiden pelaajien keskelle, mielenkiintoni heräsi.

Pelasin peliä muutamia kuukausia aktiivisesti. Muistan ne pitkät, tuskalliset koulupäivät, kun odotin että pääsen kotiin pelaamaan. Kaverit pyysivät kahville, sisko shoppailemaan ja äiti syömään - vastaus oli aina: En ehdi nyt.

Olin tosissaan niin koukussa, että saatoin pelata päivässä yli 6tuntia putkeen, jolloin ulos lähdettyäni tunsin olevani edelleenkin pelimaailmassa ja näin vihollisten vaanivan minua talojen kulmilla, olin koko ajan varuillani.

Peli-into hiipui pikkuhiljaa ja aikaa jäi muuhunkin. Ehkä pelasin liikaa lyhyen ajan sisään ja siksi innostus laantui. Yksi hyvä puoli siinä ainakin oli. Opin pelisanastoa ja näin ymmärrän nykyään kun miehet puhuvat peleistä keskenään ja pääsen näin myös sisään keskusteluun...;)

Pelit ovat valehtelematta upea keksintö, ne opettaa ja antaa yksinäisille ja epäsosiaalisille mahdollisuuden toimia joukkueena. Silloin niistä on haittaa, jos niiden annetaan hallita normaalia elämää.

Pahojen ihmisten valtakunta

Tämän tekstin lasken suoraan omiin mielipiteisiini, ja tunnetusti mielipiteistä ei sovi kiistellä...:)

Nykyään maailma on täynnä pahoja ihmisiä. En toki väitä, ettei hyviäkin olisi, tottakai on. Eihän muuten tietäisi millainen on paha ihminen. Vaikka ihminen päällepäin osoittautuisi hyvin mukavaksi ja kaikin puolin ihanaksi, voi kuoren alla piillä hyvinkin erilainen persoona. Käänteisenä puolena ilkeätkin ihmiset voivat olla sisimmässään toki erittäin mukavia ja hyväntahtoisia vaikka he eivät sitä näytäkään. Lisäksi ihminen voi olla paha tahtomattaankin. Tälle vain kukaan ei yksinkertaisesti voi mitään.

Vihaan valehtelua, kaikin puolin, koska se saa ihmiset luulemaan jotain aivan toista ja elämään siinä uskossa että asia on juuri näin kuin hänelle on se kerrottu. Ahdistava ajatus. En ainakaan itse pystyisi jatkamaan elämääni jokin suuri salaisuus harteillani, omatunto hakkaa pesäpallomailalla vastaan. Luotan silti siihen että valehtelusta jää aina kiinni. Tavalla tai toisella.

Jos multa kysytään, palaisin mieluusti sille aikakaudelle, kun kuljettiin hevosilla joka paikkaan, talot lämmitettiin takan avulla ja täytyi oikeesti nähdä vaivaa tavatakseen joku kenet tahtoo tavata. Ihan oikeesti, minne kaikki vanhat perinteet on kadonnut? Tämä on varmasti ainakin osasyyllinen pahojen ihmisten syntyyn, kun joissain tapauksissa minkäänlaista kuria tai huolta ei tahdota pitää. Lapsia jätetään heitteille, koulukiusaukseen ei välttämättä edes puututa ja ala-asteella läksyjen sijasta opiskellaan kotona K-18 sotapelien käyttöoppaita. Antakaa nyt herranjestas lapsen olla lapsi. Ei 7-vuotiaan tarvitse osata ampua ihmisiä tai tuntea kuolema sodassa. Ellet sitten halua riskiä, että lapsesi kiinnostuisi aseista ja tappamisesta joskus tosielämässäkin.

Tässä kesän alkaessa olen kiinnittänyt huomiota nykymuotiin. Harvasen päivä bussipysäkeillä näkee seisovan ikähaarukalla 7-12 vuotiaita tyttöjä niin pienissä shortseissa, ettei niihin mahdu edes heidän pienet pakarat. Lisäksi paita on selästä avoin, napapaita, pieni kankaanpalanen joka lepattaa olemattomien rintojen päällä. Meikkiä tursotetaan naamaan kuin mikäkin kulmapubin seinäruusu, hei, nauttikaa lapsuudesta! Ehditte olla aikuisia myöhemmin. Ja sitäpaitsi tämmöinen näyttäytyminen kylillä lauantai-iltana kello 23 aikaan tuskin auttaa teitä välttymään raiskaajilta ja muilta pedofiileiltä.

Olen myös miettinyt, miten ihmiset pystyy aiheuttamaan toisille niin paljon pahaa. Murhat, vapaudenriistot, raiskaukset... Antakaa nyt herranjumala muille mahdollisuus nauttia elämästä jos ette itse pysty siihen! Oikeesti, tiedän että on monia jotka ovat mun kanssa samaa mieltä. Ainakin tästä. Jos on paha olla, kaikki ahdistaa ja taivas tippuu niskaan, tee muille palvelus ja hae ammattiapua jotta voit korjata oman elämäsi.

Se, että sinulla ei ole kaikki hyvin, ei tarkoita sitä että muilla ei saisi olla kaikki hyvin.

Mikä rakkaus?

Jotkut on sellasia että ne rakastuu ensisilmäyksellä kun toisten on taas vaikea rakastua ollenkaan. Osa kuitenkin rakastuu vain toisen ihmisen ulkonäköön, tai pelkästään sisäiseen kauneuteen. Tietääkö kukaan näistä "hätäisesti" rakastuneista oikeesti mitä rakkaus on, tai miltä se tuntuu, tai onko se edes aitoa?

Oonhan mäkin joskus sanonu rakastuvani jos kaveri näyttää kuvan kuumasta aussimiehestä, tai söpöstä nappisilmämiehestä, mutta en mä sitä oikeesti voi tarkottaa. Mun mielestä rakkaus tuntuu parhaimmalta sillon kun tuntee toisen hyvin ja häneen pystyy luottamaan. Mä en vois kuvitellakkaan rakastuvani tuntemattomaan ihmiseen. Ulkonäköön voi ihastua, mutta sisimpään rakastutaan.

Muistan ala-asteella kun "rakastuttiin" pelkästään sen takia kun toinen antoi sulle pyörän kokeiltavaksi, tai lainasi sulle kynää tunnilla. Loppuviikko sitten kirjoitettiin kavereiden kanssa hihitellen päiväkirjat täyteen kyseisen pojan nimeä ja sen parhaita puolia, jotka olivat yleensä söpö, ruskea/vaalea tukka ja näyttää Antti Tuiskulta. Sit kun äiti sai päiväkirjan haltuunsa ja alkoi kiusotella kyseisestä pojasta sukulaisten kuullen, rakkaus kuoli saman tien.

Itelläni kestää melko pitkään että voin sanoa rakastavani jotain ihmistä. En voisi rakastaa ketään ilman että saan häneltä myös vastapalveluksia mun omista teoista, luottamusta ja olkapäätä tarvittaessa. Lisäksi mun rakkauden saaminen vaatii sitä että mua arvostetaan sellaisena kuin olen. En ala muuttumaan tai esittämään mitään mitä en tahdo olla. Joskus totuus kuitenkin aina paljastuu, ja jos en kelpaakkaan omana itsenäni niin tulen myöhemmin pettymään ja rikkomaan sydämeni. Tietenkin on eri asia jos teen huomaamattani jotain väärin, haluan että siitä mulle ilmoitetaan jotta osaan olla tarkempi ensi kerralla ja tehdä asian toisin. Se ihminen, kuka tahtoo mun rakastuvan itseensä, täytyy silti osata hyväksyä mun virheet. Kaikki olemme erilaisia, ja virheet on jokaisen ihmisen arkielämää.

Entä miltä rakkaus tuntuu? Ihastuminen on täysin eri asia. Silloin mielenkiinto herää toista kohtaan ja näkeminen saa eläintarhan riehumaan vatsassa. Punotus nousee kasvoille ja kädet vapisemaan, syntyy kauheet paineet siitä että kaikessa täytyisi onnistua. Ei me olla täydellisiä, ja jokainen meistä epäonnistuu joskus. Rakkaus on omalta osaltaan aika tylsää, jos ei sitä ylläpidä millään tavalla. Mä voin tunnistaa rakkauden siitä että en pysty elämään ilman kyseistä ihmistä, tunnen ikävää ja surua kun en häntä voi nähdä tai tavoittaa, tahtoisin vaan kiehnätä hänen kainalossaan ja syöttää viinirypäleitä kuin kuninkaalliselle. Rakastuneena mä teen hyvin paljon asioita, mitä en tekisi normaalille kaverille. Mä teen mitä vain, kunhan toisella on hyvä olla ja se huomaa kuinka paljon mä siitä oikeesti välitän.

Mitä mä pelkään rakkaudessa? Mä pelkään että sokaistun siitä. Pelkään että eksyisin tunneliin jossa seuraan vain rakkauden valoa, mutta en huomaa pimeitä sivukujia jotka ohitan kävellessäni eteenpäin. Niillä sivukujilla piilee arvoituksia jotka voi löytää vain ottamalla niistä selvää, mutten suostu, koska rakkaus vetää mua puoleensa. Jos tahtoo ohittaa kaiken, asiat kasaantuu ja joskus ne lyö sut syvimpiin pohjamutiin mistä nouseminen kestää liian kauan. Kaiken ei tietenkään täydy aina olla selvää ja tiedossa, koska muuten ei olisi mitään jännitettävää. Silti pelkään että rakastuisin palavasti ihmiseen joka salaa multa jotain suurta, sen takia rakastuminen on mulle hankalaa.